Joskus aina tulee mieleen, että eikö yhtään hävetä.

Esimerkiksi eilisiltana. Luulisi, että jopa Hollywoodin elokuvamaakari tuijottelisi kiusaantuneena kalliita käärmeennahkakengänkärkiään, kun joku tulisi selittämään leffaideaansa:

Siinä on kuulkaa kaikkea! Terroristeja ja isänmaallisuutta! Ja ne terroristit on ryssiä ja ne kaappaa Air Force ykkösen! Ja samalla presidentin ja sen koko perheen ja esikunnan. Paitsi että presidentti pääseekin pakoon ja paitsi että se jää vielä sinne koneeseen ja alkaa hakata ja ampua niitä terroristipaskoja korkeimman omakätisesti, punasinivalkoisten silmien hehkuessa elämää suurempaa raivoa ja vapaudenkaipuuta!

Naurahtiko leffapösö epävarmasti ja painoi pöydän alapintaan piilotettua, flyygelinkokoiset turvamiehet paikalle tuovaa nappia? No ei niin. Vaan sanoi notta tämä leffa tehdään ja heti. Ja siihen muuten pannaan enemmän lippaanvetoa ja patsastelua kuin koko Pohjois-Korean armeijaan!

Air Force One oli jo niin huono leffa, että sitä oli melkein hauska katsoa. Välillä kyllä alkoi kuvottamaan varsin syvällisesti. Esimerkiksi siinä kohti, kun Fordin esittämä (Tai esittämä ja esittämä. H. Ford näyttää kaikissa rooleissaan ihan samalta. Nykyään ikääntyneeltä Han Sololta Dressmanin puvussa) sabotoi sen koneen bensasysteemiä.

Puhelimessa joku alikessu neuvoo, mitä johtoja pitää katkoa, että bensa alkaa huilata tankeista taivaalle. Kyseessä on kuitenkin aika kiverä jobi, koska jos pressa katkoo väärän piuhan "kone putoaa heti maahan". Vaikea tosin käsittää miksi. Ehkä siitä lennäkistä irtoaa siivet.

No kumminkin puhelinyhteys tietty katkeaa, ennen kuin Harrison saa kaikki tiedot. Sitten narut pitääkin pätkiä summassa. Mutta miten ollakaan, kolme kaapelia loistaa jenkkilipun väreissä. Pressa päättääkin "luottaa punasinivalkoiseen"  ja katkoo kaikki muut piuhat. Ja katso, bensa virtaa taivaalle kuin punatakkien veri kylmälle isänmaan kamaralle Yorktownin taistelussa.

Jopa Goebbels olisi punastunut.