Kuudes päivä ilman tupakkaa.

Toissailtana poltin sikarin, mutta eihän me niitä lasketa.

Lakko alkoi jotenkin vahingossa. Kotona köhniessä ei juuri tule körssiä käristeltyä (hyi helvetti, kamala ilmaus, mistä se tuli). Niinpä tuossa taannoin - neljä päivää sitten, kuten tämän virkkeen jatkostakin voi päätellä - huomasin että kah, on jäänyt kahden päivän röökit polttamati. Tuntui sitten siltä, että antaa mennä, kun alamäki on jo alkanut.

Ja tässä sitä ollaan. Tupakkia taskussa, vaan ei huulessa. Vaan eipä tee syöpäkääryleitä mielikään. Ainakaan koko ajan. Ainakaan kovin paljon.

Ongelmia tulee, kun pitää lähteä kotoa. Miten kävellään ilman tupakkaa? Mitä ne tupakoimattomat tekee, kun pitää onnikkaa odottaa?

Normaalisti sytyttäisin savukkeen.

Ensimmäinen syvä imaisu tuo henkitorvea myöten keuhkoille hieman lämpimän, nikotiinin ja tervan täyttämän tervehdyksen. Kun taustamelu vaimenee, voi kuulla miten hehkuva tulipää ahmii valkoista - suorastaan neitseellistä - tupakanpintaa hiljaa ritisten. Savu naamioi ympäristön kauniin pehmeäksi. Imaisen savukkeesta uudestaan ja annan pienen hymynkareen hiipiä vasempaan suupieleeni. Katsokaa noita toisia, jotka odottavat linja-autoa pää painuksissa, kädet roikkuen sivulla kuin koivunrimpulat tykkylumen lannistamana. Katsokaa noita toisia, jotka kuluttavat aikaansa märehtien purukumia, kuin päämäärätön ja tahdoton karjalauma. Katsokaa noita houkkia!

Vähänkö nyt tekee mieli röökiä. Ei se mitään, menen kirjastoon.

Sivistys on parasta huumetta!

Yäh. Tuosta hyvästä voisin jo potkaista itseäni persuksille.