Kun joskus harvoin sattuu sellainen päivä, että ihmislapsosen mieleen tulee tehdä reippaasti töitä, mitä tekee maailma? Vetää maton projektein alta. Niin että istukaatten siihen kuraan hra/rva/nti työntekijä, silivuplee.

Aurinko, ystävämme, isäsemme, sen sijaan näyttää näyttäytyvän. Kivaahan se, mutta miksi tuo kylmä merituuli, joka kääntää termostaattia muutaman pykälän Siperian suuntaan. Niin että - Tuntemattoman sotamies Honkajokea mukaillen - on viileää kuin neuvostoliittolaisen Haadeksessa?

Miksei asiat voisi aina olla hyvin, tarkoitan siis täydellisesti. Jotkut filosofit ja muut pomminheittäjät aikanaan pähkivät homman niin, että onnen kokeminen vaatii myös epäonnen kokemista. Siis että ne voi käsittää ja vain toistensa kautta. Ja loppupelissä toisen olemassaolo edellyttää toista. Dialektiikkaa (hegeliläis-marxilaisessa mielessä), u know man. Erikoisuudentavoittelua ja hevonkakkaa, sanon minä. Jos on onnellinen, on onnellinen. Piste. (piste). Ei siihen mitään epäonnea tarvita.

Eipä sillä. Pikkuvikoja vaan tuntuu nyt maailmassa olevan. Pääosin olen ihan tyytyväinen ja onnellinenkin. Mutta miksi edes niitä pikkuvikoja? Eikö tässä ilmankin pärjättäisi? Vaikka ilman pölyä tulisin ihan hyvin toimeen.

Tai hilsettä.