Talvi kesti tänä vuonna vuorokauden. Kivaa sen aikaa kun riitti.

Repussa kulkee työ- ja vähän muullakin matkalla metrokirja. Ei pidä sekoittaa siihen lehteen tai uuden millenniumin hupi-ilmiöön. Onpahan vain julkaisu, jota voi sen kymmenminuuttisen ajan selailla, ettei tarvitse muihin ihmisiin kiinnittää huomiota.

Sattui vaan somasti, kun sunnuntaina aamupäivällä metroilin reippailuharrastusta kohti. Ihan sattumalta metrokirjaksi oli osunut Veikko Huovisen Koirankynnen leikkaaja. Ehkä kolmannen kerran arvelin sen lukaista, kun oli tullut hommattua aiemmin pölöskantisena superaleversiona.

Kirjahan alkaa kuvauksella talvessa nietosten keskellä, pakkasusvan ympäröimänä könöttävästä pohjoiskarjalaiskoulusta. Jotenkin oli helpompi samastua, kun lumi pehmensi Herttoniemenrannan terävät kulmat ja Kulosaaren lehtensä pudistaneet puut. Ja Vanhankaupunginlahden riitteisestä pinnasta nousi usvaa, jonka aurinko kultasi...

Vähänkö taas masentaa tämä suttuinen ja sohjoinen tummuus.

En maamme pohjoisella puoliskolla asuessani kamalasti välittänyt talvesta. Talvella oli kylmää ja pimeää. Tampereellakin vielä jonkunlainen talvi tuli, joskus vähän pakkasta ja luntakin.

Mutta mitä täällä? Loskaisia katuja autoilijoiden jalankulkijoita kastella. Kylmää tihkua ja kauluksesta sisään tunkeva merituuli. Ja niin pimeää, ettei missään muualla, katulamppujen valokin jotenkin tukehtuu lokatalven synkkyyteen.

Tulisi talvi, puoli metriä lunta ja sitten parikymmentä pakkasastetta. Kunnon pakkaslumi on ihan eri ainetta kuin se mitä kadun varsilla paskaisina kasoina lojuu. Pakkaslumi on kevyttä, melkein aineetonta, jotenkin siinä höttöisyydessään ja kiinnipääsemättömyydessään keinotekoisen tai ylimaallisen oloista...

Vaan turha haaveilla.